Daniel Jones (foneetikko)

Daniel Jones
Henkilötiedot
Syntynyt	12. syyskuu 1881 Lontoo
Kuollut	4. joulukuuta 1967 (86 vuotta) Gerrards Cross
Kansalaisuus	Yhdistynyt kuningaskunta, Ison-Britannian ja Irlannin yhdistynyt kuningaskunta
Koulutus ja ura
Opinnot	King’s College
Instituutti	University College London, Pariisin yliopisto
Tutkimusalue	Fonetiikka, kielitiede
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Daniel Jones (12. syyskuuta 1881 – 4. joulukuuta 1967) oli brittiläinen foneetikko, joka toimi University College Londonin fonetiikan laitoksen johtajana vuosina 1921–47.^[1][2] Hänet tunnetaan etenkin kardinaalivokaalien järjestelmästään, jolla hän artikulatoris-auditiivisin käsittein pyrkii kuvaamaan vokaaliavaruutta, sekä ensimmäisestä yleisbrittiläisen prestiisiääntämyksen RP:n (engl. Received Pronunciation, ’vakiintunut ääntämys’) kuvauksesta.

Vokaaliavaruuden kuvaamiseen Jones alun perin käytti kahta parametria: kielen oletetun korkeimman kohdan sijaintia sekä huulten muotoa. Myöhemmin hän yksinkertaisti mallin puolisuunnikkaaksi, niin sanotuksi vokaalinelikulmioksi, josta huulen muoto ei suoraan käy ilmi. Kielen korkeutta (suppea – väljä) edustaa vokaalinelikulmion pystyakseli ja korkeimman kohdan sijaintia suuväylässä vaaka-akseli.^[3]

Kardinaalivokaalien järjestelmä esiintyy Jonesilla ensi kertaa hänen teoksessaan An English pronunciation dictionary (1917).^[2] Jones sijoitti vokaalinelikulmion edustamaan vokaaliavaruuteen ensin kahdeksan primaarista kardinaalivokaalia [ɑaeɛioɔu] siten, että artikulatorisin perustein valittiin kaksi ääripistettä. Hänen ensimmäiseksi kardinaalivokaalikseen (CV1) valitsema [i] olisi niin suppea ja niin etinen kuin mahdollista ja viidenneksi kardinaalivokaalikseen (CV5) valitsema [ɑ] niin väljä ja niin takainen kuin mahdollista.^[4][5]

Tämän jälkeen vokaaliavaruutta täytetään auditiivisin eli kuulohavaintoon pohjautuvin perustein, mitä voi pitää käytännöllisenä vaihtoehtona puhtaasti artikulaatioon pohjautuvalle tavalle.^[6] Puhtaassa artikulatorisessa kuvauksessa ongelmana on se, että artikulaatiosta vain osa on suoraan objektiivisesti havainnoitavissa: lähinnä suun muoto, huulten pyöreys, leuan asento. Vaikka röntgentutkimus oli jo keksitty, se on paitsi puhujan kannalta hankalaa ja hänen terveydelleen vaarallista, myös tutkijalle ongelmallista, koska valtaosa artikulaatiosta tapahtuu röntgenkuvassa huonosti erottuvissa pehmytkudoksissa.^[7]

Toisessa vaiheessa Jones sijoitti ääripisteiden väliseen avaruuteen kardinaalivokaalit CV2–CV4 [eɛa] siten, että ne olisivat kuulohavainnossa aina yhtä pitkän etäisyyden päässä toisistaan eli kunkin kahden vierekkäisen kardinaalivokaalin väli olisi kuulohavainnossa yhtä suuri. Lopulta kolmannessa vaiheessa hän täytti nelikulmion sijoittamalla siihen takaiset kardinaalivokaalit CV6–CV8 [ɔou] niin, että ne olisivat taas auditiivisesti tasaetäisyyksin toisistaan sekä samalla korkeudella kuin vastaavat etiset kardinaalivokaalit. Lopulta hän äänitti omina viiteääntämyksinään koko kahdeksan kardinaalivokaalin sarjan gramofonilevylle vuonna 1917.^[4][5]

Myöhemmin Jones täydensi järjestelmää vielä kahdeksalla sekundaarisella kardinaalivokaalilla [yøœɶɒʌɤɯ], jotka ovat kielen korkeuden ja etisyyden suhteen samat kuin primaariset mutta eroavat pyöreyden suhteen.^[6] Kardinaalivokaalit muodostavat pohjan, jota muunneltuna on käytetty useimmissa myöhemmissäkin vokaaliavaruuden kuvauksissa kuten IPA-transkription vokaalikaaviossa.^[8] Muitakin kuvausmalleja on ehdotettu, mutta kardinaalivokaaleihin pohjautuva on yhä laajimmin käytetty.^[9]

Brittienglannin vakiintuneen ääntämyksen RP:n kuvaus esiintyy Jonesin teoksessa An outline of English phonetics (1918), joka oli laajennettu ja täydennetty versio hänen ensimmäistä maailmansotaa edeltäneestä lyhyestä teoksestaan Pronunciation of English (1909). Teos toimi myöhemmin mallina amerikkalaisen ääntämyksen kuvaukselle John S. Kenyonin ja Thomas A. Knottin teoksessa Pronouncing dictionary of American English (1944).^[10]

1. ↑ Palmer, F. R.: Firth and the London school of linguistics. Teoksessa: E. F. K. Koerner & R. E. Asher (toim.): Concise history of the language sciences: From the Sumerians to the cognitivists, s. 268. Pergamon.
2. ↑ ^{a b} Ashby, Michael & Maidment, John: Introducing phonetic science, s. 78. Cambridge University Press, 2005.
3. ↑ Catford, J. C.: A practical introduction to phonetics (toinen laitos), s. 125. Oxford University Press, 2001.
4. ↑ ^{a b} Ball, Martin J. & Rahilly, Joan: Phonetics: The science of speech, s. 95. Arnold, 1999.
5. ↑ ^{a b} Crystal, David: The Cambridge encyclopedia of language (toinen laitos), s. 156. Cambridge University Press, 1997.
6. ↑ ^{a b} Ashby, Michael & Maidment, John: Introducing phonetic science, s. 77. Cambridge University Press, 2005.
7. ↑ O’Dell, Michael & Nieminen, Tommi 2020: Kokeellinen fonetiikka. Teoksessa: Milla Luodonpää-Manni ym. (toim.): Kielentutkimuksen menetelmiä, osa II. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksen 1457. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. 313–344.
8. ↑ Handbook of the International Phonetic Association, s. 12. Cambridge University Press, 1999.
9. ↑ Crystal, David: A dictionary of linguistics and phonetics (4. laitos), s. 52. Blackwell, 1997.
10. ↑ Bronstein, Arthur J.: American dictionaries in the history of American English pronunciation. Teoksessa: John J. Ohala ym. (toim.): A guide to the history of the phonetic sciences in the United States: Issued on the occasion of the 14th International Congress of Phonetic Sciences, San Francisco, 1–7 August 1999, s. 10–11. University of California, Berkeley.